Kiskontekijän muistoja I

On kulunut 8 vuotta siitä, kun minulta kysyttiin, haluaisinko jatkaa erikoistumisajan opettajani ja ohjaajani Heli Vinkka-Puhakan työtä Tyksin Suu- ja leukasairauksien klinikalla uniapnean kiskohoitojen osalta. Vastasin jokseenkin empimättä kyllä.

Motivaationa minulla yleensäkin uniapnean tutkimukseen ja osallistumiseen sen hoitoon, oli erikoistumisopintojeni alussa kokemani ahaa-elämys. Isäni näet oli ikäpolvensa tapaan käynyt läpi sodan ja sen kokemukset. Niinpä hän jäi minulle vähän etäiseksi, mutta hyvin muistan hänen tehneen pitkiä päiviä maanviljelijänä. Vähäisen vapaan ajan hän nukkui kuorsaten jokseenkin kovaan ääneen. Välillä kuitenkin kuorsauskin taukosi riippumatta siitä istuiko vai makasiko hän. Tauot saattoivat olla pitkiäkin, mutta eihän lapsi osannut niitä ihmetellä saati kauhistella. Syksyllä v. 1989 pääsin erikoistumaan Turun yliopiston Hammaslääketieteen laitoksella ja hyvin nopeasti kuulin innostuneelta kollegalta unitutkimuksesta ja uniapneasta. Kun kuulin enemmän uniapneasta, sen oireista ja seurauksista, aloin todella kiinnostua siitä. Samalla tein mielessäni isäni kuorsauksesta ja unen aikaisista hengityskatkoista kliinisen uniapnea-diagnoosin.

Näin päädyin lukemaan ja vähän tutkimaankin uniapneaa oikojan näkökulmasta erikoistumisaikanani. Tuolloin tulivat ensimmäiset tapausraportit tieteellisiin julkaisuihin uniapnean hoidosta oikomiskojeen tapaisilla kojeilla, joilla tuodaan ja pidetään alaleukaa edessä unen aikana. Näin estetään pehmeän suulaen ja kielen tyven painumista nielun takaseinään sisäänhengityksen yhteydessä. Kirjoitin erikoistumiseen liittyvän tutkielmani uniapneapotilaiden ylähengitysteiden rakenteesta ja jatkoin tutkimustyötä opintojen päätyttyä. Elämä ja kliininen työ kuitenkin veivät toisaalle 1990-luvun lamavuosina. Minulle kuitenkin jäi mielenkiinto seurata tieteellisiä kirjoituksia alalta tuon isäni muiston motivoimana.

Ja elämän käänteet toivat minut takaisin Turkuun ja ensisijaisesti Turun kaupungin suun terveydenhuoltoon oikojaksi vuonna 2009. Sijoituspaikkani oli kuitenkin Dentalia Lemminkäisenkadulla eli vanha pyöreä talo, jossa olin tehnyt perusopintoni ja erikoistumiseni. Täällä toimi edelleen myös Suu- ja leukasairauksien klinikka ja siellä paljon vanhoja tuttuja noista aikaisemmista vaiheista. Näin sain mahdollisuuden tutustua kiskohoitoihin käytännössä sekä toteuttaa niitä.

Oikojana olin toki tottunut suun sisäisiin kojeisiin, mutta nyt piti kojeet tehdä niin, että purenta pysyisi ennallaan eikä muuttuisi kuten oikomiskojeilla! Lisäksi kiskot piti toteuttaa niin, että potilas ei joudu puremaan kojeeseen vaan ylä- ja alahammaskaaren päälle tehdyt kiskot pitävät leuat halutussa asennossa eikä koje tipu ihan helpolla. Vain suussa ollen kiskot voivat estää unenaikaiset hengitystietukokset. Hiljalleen edeltäjäni ohjauksessa opin tuntemaan sopivan tiukkuuden, mikä kuitenkin vaihtelee eri henkilöillä! Kaiken kaikkiaan tässä työssä olen oppinut paljon ihmisten yksilöllisyydestä kaikin tavoin sekä hyväksymään sen hoidon perustana. Aikamoisia eroja on ihmisten sopeutumiskyvyllä, kun alaleukaa pidetään koko yön eteenpäin tuotuna. Tämä kun aiheuttaa aluksi purentalihaksissa ja leukanivelissä aristusta ja jopa kipua sekä lisääntynyttä syljen eritystä. Tottumisessakin on eroja: osalla potilaista tuo tottuminen vie pari yötä, toisilla jopa 1–2 kuukautta. Rehellisesti pitää myöntää, 1 potilas 3:sta ei kiskoon sitten totu lainkaan.

Monenlaista olen oppinut näinä kuluneina vuosina uniapnean kiskohoitopotilaiden parissa ja ammattitaitoni on laajentunut melkoisesti tämän työn myötä. Mutta niistä enemmän myöhemmin. Elämä on seikkailu, mutta myös ammatillinen työ tuo uusia haasteita, joiden myötä ainakin minä olen kokenut uuden oppimisen iloa.

Jarkko Vuoriluoto

Kirjoittaja on oikomishoidon erikoishammaslääkäri, joka on vuodesta 2011 alkaen toiminut Tyksin Suu- ja leukasairauksien klinikalla osa-aikaisesti nimenomaan uniapnean kiskohoitoja toteuttaen.