Seulottavat sairaudet

Synnynnäinen kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa kilpirauhashormonin puutteen. Kilpirauhashormoni on välttämätön lapsen kasvulle ja aivojen kehitykselle. Sen puute ensimmäisinä elinvuosina johtaa vaikeaan kasvuhäiriöön ja kehitysvammaisuuteen. Lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti, jos kilpirauhasen vajaatoiminta havaitaan varhain ja hoidetaan ensimmäisistä elinviikoista lähtien kilpirauhashormonilääkityksellä.

Yleisyys: Synnynnäistä kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastaa 1/2000–1/3500 vastasyntyneestä. Suomessa syntyy vuodessa toistakymmentä lasta, joilla on synnynnäinen kilpirauhasen vajaatoiminta.

Periytyminen: Synnynnäinen kilpirauhasen vajaatoiminta on vain harvoin perinnöllinen. Harvinaiset kilpirauhashormonituotannon perinnölliset viat periytyvät autosomissa peittyvästi, jolloin sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan. Vanhemmat ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: Synnynnäinen kilpirauhasen vajaatoiminta johtuu tavallisimmin kilpirauhasen puuttumisesta tai sen kehityshäiriöstä. Harvemmin syynä voi olla perinnöllinen vika kilpirauhashormonin tuotannossa.

Taudinkuva: Taudin oireet ovat usein epämääräisiä ja alussa vaikeasti tunnistettavia. Oireita voivat olla muun muassa pitkittynyt keltaisuus, heikko lihasjänteys, ummetus, tyrät, huono pituuskasvu ja suhteessa suuri painon nousu. Aivojen kehitys häiriintyy pysyvästi, jos hoitoa ei aloiteta riittävän aikaisin. Ilman hoitoa lapselle kehittyy vaikea kasvuhäiriö ja kehitysvamma.

Diagnoosi: Vastasyntyneiden seulonnassa sairaus tunnistetaan napaverinäytteessä tai vastasyntyneiden seulontanäytteessä todetun korkean tyreotropiini- eli TSH-hormonipitoisuuden perusteella. TSH on kilpirauhasen säätelijähormoni, jonka pitoisuus kasvaa kilpirauhasen vajaatoiminnassa. Diagnoosi varmistetaan laskimoverinäytteestä määritettyjen kilpirauhashormonipitoisuuksien (TSH:n ja vapaan tyroksiinin eli T4v:n) perusteella.

Hoito: Kilpirauhasen vajaatoiminta hoidetaan elinikäisellä kilpirauhashormonilääkityksellä.

Ennuste: Lapsen kasvu ja kehitys etenevät normaalisti, jos kilpirauhashormonilääkitys aloitetaan ensimmäisinä elinviikkoina.

Synnynnäinen lisämunuaisen liikakasvu (CAH - Congenital Adrenal Hyperplasia) johtuu lisämunuaiskuoren steroidihormonituotannon häiriöstä. Nämä hormonit osallistuvat elintärkeiden toimintojen kuten sokeri-, suola- ja nestetasapainon säätelyyn. Ilman hoitoa lapsi voi vaikeimmissa tautimuodoissa menehtyä suola- ja nestetasapainon häiriöön. Tauti lisää myös mieshormonien eritystä. Hoitona on puuttuvien hormonien korvaushoito.

Yleisyys: Suomessa CAH-tautia sairastaa 1/15 000–1/20 000 vastasyntyneestä. Suomessa syntyy keskimäärin 2–3 CAH-tautia sairastavaa lasta vuodessa.

Periytyminen: CAH periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: CAH johtuu tavallisimmin 21-hydroksylaasientsyymin toimintahäiriöstä. Lisämunuaiskuori ei entsyymivian vuoksi kykene tuottamaan kortisolia tai suolahormonia (aldosteronia), ja lisämunuaiskuoren androgeeni- eli miessukupuolihormonituotanto on lisääntynyt. Lisämunuaiskuori on normaalia paksumpi (hyperplasia).

Taudinkuva: CAH-tautia sairastavilla tyttövauvoilla ulkoiset sukuelimet voivat olla ulkonäöltään poikkeavat, mutta poikavauvoilla ei ole päällepäin näkyviä muutoksia. Tautiin liittyy useimmissa tapauksissa kortisoli- ja suolahormonivaje. Näiden oireita voivat olla muun muassa oksentelu, laihtuminen ja yleinen huonovointisuus. Ilman hoitoa CAH voi johtaa hengenvaaralliseen suolanmenetyskriisiin. Osalla potilaista taudinkuva on lievempi, eikä suolahormonivajetta esiinny. Kaikilla potilailla liiallinen miessukupuolihormonituotanto voi johtaa aikaiseen murrosikään ja kasvuhäiriöihin.

Diagnoosi: CAH tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean 17-hydroksiprogesteroni (17-OHP) pitoisuuden perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä seerumin 17-OHP-pitoisuus laskimoverinäytteestä. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe tavallisimmin CYP21A2-geenissä.

Hoito: CAH-tautia hoidetaan korvaamalla kortisoli- ja suolahormonivajeet hydrokortisoni- ja fludrokortisonilääkityksillä. Tarvittaessa käytetään myös suolalisää. Lääkityksiä jatketaan koko elämän ajan.

Ennuste: Hoidon avulla CAH-potilas elää normaalia elämää.

Vaikea kombinoitu immuunivaje (SCID – Severe Combined Immunodeficiency) on harvinainen perinnöllinen immuunipuutossairaus, jossa elimistön puolustusjärjestelmä toimii viallisesti. Vian seurauksena lapsen puolustuskyky vakavia infektioita vastaan on merkittävästi heikentynyt, ja hoitamattomana tauti johtaa lapsen menehtymiseen yleensä jo kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Sairaus voidaan parantaa varhain tehdyn kantasolusiirron avulla.

Yleisyys: SCID-oireyhtymää sairastaa arviolta 1/50 000–1/100 000 vastasyntyneestä. Suomessa syntyy keskimäärin yksi SCID-oireyhtymää sairastava lapsi vuodessa tai ainakin joka toinen vuosi.

Periytyminen: SCID-oireyhtymä voi johtua virheistä useissa eri geeneissä, jotka säätelevät immuunijärjestelmän solujen kehitystä ja toimintaa.

• Osa tautimuodoista periytyy autosomissa peittyvästi, jolloin sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan. Vanhemmat ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.
• Osa tautimuodoista periytyy X-kromosomin välityksellä, jolloin sairas lapsi on tavallisesti poika, joka perinyt viallisen geenin äidiltään. Äiti on yleensä oireeton virheellisen tautigeenin kantaja.

Syntymekanismi: Immuunijärjestelmä koostuu erityisistä soluista ja proteiineista, jotka suojaavat meitä bakteereilta, viruksilta ja muilta taudinaiheuttajilta. T- ja B-imusolut eli lymfosyytit ovat välttämättömiä ihmisen immuunijärjestelmän toiminnalle. SCID-potilaan elimistö ei joko tuota riittävästi tai tuottaa toimimattomia T- ja B-imusoluja. Tämän vuoksi SCID-potilas ei pysty puolustautumaan tavallisiakaan taudinaiheuttajia vastaan ja sairastuu helposti tulehdustauteihin, jotka ilman hoitoa johtavat varhaiseen kuolemaan.

Taudinkuva: SCID-oireyhtymää sairastava vastasyntynyt on oireeton. Sairaus alkaa usein oireilla muutaman kuukauden iässä, jolloin äidiltä saadut suojaavat vasta-aineet alkavat hävitä. Lapsi alkaa saada infektioita, jotka eivät parane tavalliseen tapaan. Terveelle lapselle vaarattomatkin tulehdustaudit voivat SCID-potilaalle olla hengenvaarallisia. Ilman hoitoa lapsi menehtyy vakaviin infektioihin yleensä ensimmäisen tai viimeistään toisen elinvuoden aikana.

Diagnoosi: SCID tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa verestä puuttuvien TREC-molekyylien perusteella. TREC-molekyylejä syntyy normaalisti T-lymfosyyttikehityksen sivutuotteena. SCID-potilaan elimistö ei pysty tuottamaan T-lymfosyyttejä tai tuottaa niitä hyvin vähän, joten TREC-molekyylejäkään ei synny. Diagnoosi varmistetaan laskimoverinäytteestä tehtävällä lymfosyyttien alaluokkien tyypityksellä sekä tarvittaessa lymfosyyttien toimintakokeella. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe.

Hoito: SCID-oireyhtymä hoidetaan tavallisesti allogeenisella eli terveeltä luovuttajalta peräisin olevalla kantasolusiirrolla. Hoito pyritään toteuttamaan ennen ensimmäisten infektioiden ilmaantumista, yleensä ennen kolmen kuukauden ikää. 

Ennuste: Useimmat lapset voidaan parantaa pysyvästi kantasolusiirron avulla, jos tauti havaitaan ja hoidetaan riittävän aikaisin, ennen ensimmäisten infektioiden ilmaantumista.

Fenyyliketonuriassa eli PKU-taudissa elimistö ei pysty käsittelemään normaalisti fenyylialaniinia, jota on kaikissa ravinnon proteiineissa. Suuri fenyylialaniinipitoisuus on haitallista aivoille. Ilman hoitoa PKU johtaa useimmiten vaikeaan kehitysvammaan. Hoitona on erityisruokavalio, jossa rajoitetaan fenyylialaniinin saantia ainakin lapsuusiän ajan ja vaikeammissa tautimuodoissa elinikäisesti. Lapsi kehittyy normaalisti, jos hoito aloitetaan ensimmäisinä elinviikkoina.

Yleisyys: Eurooppalaisessa väestössä PKU-tautia sairastaa noin 1/15 000 vastasyntyneestä. Suomalaisessa väestössä tauti on selkeästi harvinaisempi. Suomessa syntyy keskimäärin yksi PKU-tautia tai hyperfenyylialaninemiaa sairastava lapsi vuodessa.

Periytyminen: PKU periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: PKU johtuu fenyylialaniinihydroksylaasin eli PAH-entsyymin toimintahäiriöstä. Elimistö ei entsyymivian vuoksi pysty muokkaamaan kaikissa ravinnon ravinnon proteiineissa esiintyvää aminohappoa, fenyylialaniinia, toiseksi aminohapoksi, tyrosiiniksi. Entsyymivian seurauksena fenyylialaniinia kertyy elimistöön. Suuri fenyylialaniinipitoisuus on haitallista aivoille.

Taudinkuva: PKU-tautia sairastava lapsi ovat vastasyntyneenä oireeton. Myöhemmin ilmaantuu neurologisia oireita kuten poikkeavaa ärtyisyyttä ja jäykistelyä. Elimistön eritteisiin voi ilmaantua ummehtunut haju. Ilman hoitoa PKU johtaa useimmiten vaikeaan kehitysvammaan.

Diagnoosi: PKU tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean fenyylialaniinipitoisuuden ja fenyylialaniini/tyrosiini -suhteen perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman fenyylialaniinin ja tyrosiinin pitoisuudet. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe tavallisimmin PAH-geenissä.

Osa potilaista sairastaa klassista PKU-tautia, jossa plasman fenyylialaniinipitoisuus veressä on hyvin korkea ja osalla on lievempi hyperfenyylialaninemia. Noin 1–2 prosentilla hyperfenyylialaninemiapotilaista vika ei ole PAH-entsyymissä, vaan entsyymin toimintaan tarvittavassa kofaktorissa, tetrahydrobiopteriinissa (BH4).

Hoito: Fenyylialaniinia on lähes kaikissa ravinnon proteiineissa, joten PKU-taudin hoito perustuu ruokavalion proteiinirajoitukseen. Proteiinin tarve tyydytetään pääosin erityisaminohappovalmisteilla, jotka eivät sisällä fenyylialaniinia. Ruokavalion avulla veren fenyylialaniin ja tyrosiinin pitoisuudet saadaan pidettyä normaalilla tasolla. Erityisruokavaliohoitoa tarvitaan ainakin kasvuiän ajan ja vaikeammissa tautimuodoissa elinikäisesti.

Ennuste: PKU-potilaiden vammautuminen voidaan estää aloittamalla erityisruokavaliohoito ensimmäisinä elinviikkoina.

Homokystinuriassa elimistö ei pysty käsittelemään normaalisti metioniinia, jota on useimmissa ravinnon proteiineissa. Metioniinia ja siitä muodostuvaa homokysteiiniä kertyy elimistöön. Ilman hoitoa homokystinuria johtaa useimmiten kehitysvammaan. Tautiin voi liittyä silmäongelmia, luustomuutoksia ja verisuonitukoksia. Hoitona on erityisruokavalio, jossa rajoitetaan metioniinin saantia. Osa potilaista hyötyy B6-vitamiinilisästä ja osa betaiinilääkityksestä. Kun hoito aloitetaan varhain, oireet saadaan estettyä tai ainakin lievennettyä.

Yleisyys: Homokystinuria on Suomalaisessa väestössä hyvin harvinainen. Tarkkaa esiintyvyyttä ei tunneta.

Periytyminen: Homokystinuria periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: Klassinen homokystinuria johtuu kystationi-β-syntaasin eli CBS-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymiä tarvitaan ravinnon proteiineista saatavan aminohapon, metioniinin, käsittelyssä, kun metioniinista muodostettu homokysteiini muokataan elimistössä edelleen kystationiksi. Entsyymivian vuoksi metioniinia ja homokysteiiniä kertyy elimistöön. Liiallinen homokysteiini on haitallista elimistölle.

Taudinkuva: Homokystinuriaa sairastava lapsi ovat vastasyntyneenä oireeton. Myöhemmin lapsuusiässä älyllinen kehitys voi viivästyä, ja ilman hoitoa osasta potilaista tulee vaikeasti kehitysvammaisia. Tautiin liittyy usein silmä- ja näköongelmia. Lisäksi voi esiintyä osteoporoosia ja muita luustomuutoksia sekä erilaisia verisuonitukoksia.

Diagnoosi: Homokystinuria tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean metioniinipitoisuuden perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman metioniinin ja homokysteiinin pitoisuudet. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe tavallisimmin CBS-geenissä.

Hoito: Metioniinia on lähes kaikissa ravinnon proteiineissa, joten homokystinurian hoidossa käytetään ruokavalion proteiinirajoitusta. Proteiinintarve tyydytetään pääosin erityisaminohappovalmisteilla, jotka eivät sisällä metioniinia. Lisäksi voidaan tarvita kysteiinilisää. Osa potilaista hyötyy B6-vitamiini- eli pyridoksiinihoidosta. Hoidossa voidaan käyttää myös betaiinia, joka laskee veren homokysteiinipitoisuutta. Lisäksi voidaan tarvita B12-vitamiini- ja foolihappolisiä.

Ennuste: Kun hoito aloitetaan ensimmäisten elinviikkojen aikana, oireet saadaan estettyä tai ainakin lievennettyä.

HOGA-taudissa elimistö ei pysty käsittelemään normaalisti ornitiinia, jota on useimmissa ravinnon proteiineissa. Ornitiinia kertyy elimistöön, ja potilaille kehittyy hitaasti etenevä silmän verkko- ja suonikalvon rappeuma, joka johtaa sokeuteen nuorena aikuisena. Hoitona on erityisruokavalio, jossa rajoitetaan ornitiinin saantia. Osa potilaista hyötyy B6-vitamiinilisästä. Kun hoito aloitetaan varhain, oireiden etenemistä on mahdollista ainakin hidastaa.

Yleisyys: HOGA-tauti on harvinainen sairaus, joka kuuluu suomalaiseen tautiperintöön. Suomessa syntyy arviolta yksi HOGA-tautia sairastava lapsi joka toinen vuosi.

Periytyminen: HOGA periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: HOGA johtuu ornitiiniaminotransferaasin eli OAT-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymiä tarvitaan ravinnon proteiineista saatavan aminohapon, ornitiinin, käsittelyssä. Entsyymivian vuoksi ornitiinia kertyy elimistöön. Tämä johtaa tuntemattomalla mekanismilla verkkokalvon vaurioon ja näkövammaan.

Taudinkuva: HOGA-tautia sairastava lapsi on yleensä vastasyntyneenä ja pikkulapsena oireeton. Vastasyntyneellä voi esiintyä syömisvaikeuksia, oksentelua ja kohtausoireita tilapäisen hoitoa vaativan hyperammonemian eli veren korkean ammoniakkipitoisuuden vuoksi.

Hitaasti etenevä silmän verkko- ja suonikalvon rappeuma johtaa ensin hämäränäön huononemiseen, myöhemmin näkökentän kapeutumiseen ja lopulta sokeuteen nuorena aikuisena. Oireet havaitaan usein vasta myöhään lapsuusiässä tai vasta aikuisena, kun silmämuutokset ovat jo edenneet pitkälle. Joillakin potilailla on lievää lihasheikkoutta. Potilaiden älyllinen kehitys on normaalia.

Diagnoosi: HOGA tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean proliini/sitrulliini -suhteen perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman proliinin ja sitrulliinin pitoisuudet tai vanhemmalta lapselta ornitiinipitoisuus. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe OAT-geenissä.

Hoito: Osalla potilaista B6-vitamiini- eli pyridoksiinihoito korjaa OAT-entsyymin toimintaa. Lisäksi hoitona on erityisruokavalio, jossa rajoitetaan ornitiinin saantia. Tämä toteutetaan erityisravintovalmisteiden avulla.

Ennuste: Kun hoito aloitetaan ensimmäisten elinviikkojen aikana, näköoireiden etenemistä on mahdollista ainakin hidastaa. Vastasyntyneisyyskaudella ilmenevän korkean ammoniakkipitoisuuden aiheuttamat haitat voidaan välttää.

Yleisyys: Eurooppalaisessa väestössä tyypin 1 tyrosinemiaa sairastaa noin 1/100 000 vastasyntyneestä. Suomalaisessa väestössä tauti on yleisempi erityisesti Etelä-Pohjanmaalta peräisin olevissa suvuissa. Suomessa syntyy keskimäärin yksi tyypin 1 tyrosinemiaa sairastava lapsi vuodessa.

Periytyminen: Tyrosinemia tyyppi 1 periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: Tyrosinemia tyyppi 1 johtuu fumaryyliasetoasetaattihydrolaasin eli FAH-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi elimistöön kertyy maksalle ja munuaisille haitallisia aineenvaihduntatuotteita kuten sukkinyyliasetonia.

Taudinkuva: Vastasyntyneenä tyypin 1 tyrosinemiaa sairastava lapsi on oireeton. Ensimmäisten elinkuukausien aikana lapsi alkaa voida huonosti ja hänelle kehittyy etenevä maksan ja munuaisten vajaatoiminta. Maksan koko kasvaa ja ilmaantuu verenvuoto-ongelmia, ihon kellastumista, suola- ja happo-emästasapainon häiriöitä sekä neurologisia oireita. Tautiin liittyy kohonnut maksasyövän riski. Hoitamattomana tauti voi johtaa varhaiseen kuolemaan.

Diagnoosi: Tyrosinemia tyyppi 1 tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean sukkinyyliasetonipitoisuuden perusteella. Tyrosiinin pitoisuus voi olla koholla, mutta voi olla normaalikin. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman tyrosiinipitoisuus ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Virtsan sukkinyyliasetonipitoisuus on tyypillisesti korkea. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe FAH-geenissä.

Hoito: Tyypin 1 tyrosinemiaa hoidetaan nitisinonilääkityksellä, joka estää haitallisten aineenvaihduntatuotteiden syntymistä. Lisäksi proteiinin saantia rajoitetaan niin, että tyrosiinin ja fenyylialaniinin määrä elimistössä pysyy sopivana. Tämä toteutetaan erityisravintovalmisteiden avulla. Joskus voidaan tarvita maksansiirtoa.

Ennuste: Maksa- ja munuaisvauriot sekä maksakarsinooma voidaan estää aloittamalla lääkitys ja ruokavaliohoito ensimmäisinä elinviikkoina.

Yleisyys: Vaahterasiirappitautia sairastaa noin 1/100 000 vastasyntyneestä. Suomalaisessa väestössä tauti on harvinaisempi. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: Vaahterasiirappitauti periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: Vaahterasiirappitauti johtuu haaraketjuisten aminohappojen ketohappodehydrogenaasin eli BCKAD-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi haaraketjuisten aminohappojen (leusiinin, isoleusiinin ja valiinin) käsittely elimistössä on viallista, ja potilaiden elimistöön kertyy aivoille haitallisia yhdisteitä. Haaraketjuisia aminohappoja sekä niiden aineenvaihduntatuotteita erittyy virtsaan. Potilaiden virtsassa on tyypillinen poltetun sokerin haju, josta tauti on saanut nimensä.

Taudinkuva: Vaahterasiirappitautia sairastava vastasyntynyt on oireeton. Klassista vaahterasiirappitautia sairastava lapsi alkaa oireilla yleensä jo ensimmäisinä elinvuorokausina. Lapsi alkaa syödä huonosti, oksentelee ja muuttuu uneliaaksi. Hänellä voi esiintyä jäykistelyä ja hengitysvaikeuksia. Elimistön happo-emästasapaino häiriintyy, virtsaan ilmaantuu ketoaineita ja usein verensokeri laskee. Ilman hoitoa neurologiset oireet etenevät nopeasti aivojen toiminnan häiriöön, koomaan ja kuolemaan. Taudin lievemmissä muodoissa oireet ilmaantuvat myöhemmin, ovat lievempiä ja voivat esiintyä ajoittain.

Diagnoosi: Vaahterasiirappitauti tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkeiden leusiini/isoleusiini- ja valiinipitoisuuksien perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman leusiinin, isoleusiinin, alloisoleusiinin ja valiinin pitoisuudet sekä virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Alloisoleusiinin esiintyminen on taudille tunnusomaista. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe BCKDHA-, BCKDHB- tai DBT-geeneissä.

Hoito: Alussa voidaan tarvita suonensisäistä nestehoitoa ja hemodialyysiä eli keinomunuaishoitoa myrkyllisten yhdisteiden poistamiseksi elimistöstä. Pitkäaikaishoitona on ruokavalio, jossa rajoitetaan proteiinin saantia, sillä haaraketjuisia aminohappoja on kaikissa ravinnon proteiineissa. Ruokavaliohoito toteutetaan erityisravintovalmisteiden avulla. Osa potilaista hyötyy suurista B1-vitamiini- eli tiamiiniannoksista. Infektiot ja muut stressitilanteet saattavat laukaista uuden aineenvaihdunnan kriisin ja vaativat huolellista hoitoa.

Ennuste: Varhain aloitetun huolellisen hoidon avulla lapsen kehitys voi edetä normaalisti.

Yleisyys: Sitrullinemia tyyppi 1 on Suomessa erittäin harvinainen ureakierron sairaus. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta. 

Periytyminen: Sitrullinemia tyyppi 1 periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: Sitrullinemia tyyppi 1 johtuu arginiinimeripihkahapposyntetaasin eli ASS-entyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi maksan ureakierron toiminta häiriintyy, mikä johtaa liiallisen proteiinien saannin yhteydessä veren ammoniakkitason nousuun. Liiallinen ammoniakki on myrkyllistä erityisesti aivoille.

Taudinkuva: Varhain oireilevassa tautimuodossa oireet alkavat jo muutaman päivän iässä. Vastasyntynyt muuttuu veltoksi ja huonokuntoiseksi ja alkaa oksennella. Usein tarvitaan hengityskonehoitoa. Plasman ammoniakkipitoisuus on tyypillisesti koholla, ja pään kuvantamisessa voidaan havaita aivoödeeman eli turvotuksen merkkejä. Taudista on olemassa myös myöhemmin oireileva muoto.

Diagnoosi: Sitrullinemia tyyppi 1 tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean sitrulliinipitoisuuden perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman sitrulliinin pitoisuus. Plasman ammoniakkipitoisuus on myös usein koholla. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe ASS1-geenissä.

Hoito: Akuutissa tilanteessa tarvitaan proteiinirajoitusta, ammoniakkipitoisuutta alentavaa natriumbentsoaatti- ja arginiinilääkitystä sekä joskus jopa dialyysi- eli keinomunuaishoitoa. Pitkäaikaishoito perustuu myös ravinnon proteiinirajoitukseen sekä veren ammoniakkipitoisuutta alentavien lääkkeiden käyttöön.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä. Hyvin varhain vastasyntyneinä oireilevien potilaiden ennuste saattaa hoidosta huolimatta olla huono.

Yleisyys: ASAuria on ornitiinitranskarbamylaasin eli OTC-entsyymin puutoksen jälkeen yleisin ureakierron sairaus maassamme. ASAuria-potilaita on Suomessa muutamia kymmeniä. Suomessa syntyy keskimäärin kaksi ASAuriaa sairastavaa lasta vuodessa.

Periytyminen: ASAuria periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: ASAuria johtuu arginiinimeripihkahappolyaasin eli ASL-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi maksan ureakierron toiminta häiriintyy, mikä johtaa liiallisen proteiinien saannin yhteydessä veren ammoniakkitason nousuun. Liiallinen ammoniakki on myrkyllistä erityisesti aivoille.

Taudinkuva: Varhain oireilevassa tautimuodossa oireet alkavat jo muutaman päivän iässä. Vastasyntynyt muuttuu veltoksi ja huonokuntoiseksi ja alkaa oksennella. Usein tarvitaan hengityskonehoitoa. Plasman ammoniakkipitoisuus on tyypillisesti koholla, ja pään kuvantamisessa voidaan havaita aivoödeeman eli turvotuksen merkkejä. Taudista on olemassa myös myöhemmin oireileva muoto.

Diagnoosi: ASAuria tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean arginiinimeripihkahapon eli ASAn perusteella. Sitrulliinin pitoisuus on myös usein koholla. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman sitrulliinin ja arginiinimeripihkahapon pitoisuudet. Plasman ammoniakkipitoisuus voi myös olla koholla. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe ASL-geenissä.

Hoito: Akuutissa tilanteessa tarvitaan proteiinirajoitusta, ammoniakkipitoisuutta alentavaa natriumbentsoaatti- ja arginiinilääkitystä sekä joskus jopa dialyysi- eli keinomunuaishoitoa. Pitkäaikaishoito perustuu myös ravinnon proteiinirajoitukseen sekä veren ammoniakkipitoisuutta alentavien lääkkeiden käyttöön.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä. Hyvin varhain vastasyntyneinä oireilevien potilaiden ennuste saattaa hoidosta huolimatta olla huono.

Yleisyys: Argininemia on erittäin harvinainen ureakierron sairaus. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: Argininemia periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: Argininemia johtuu arginaasientsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi maksan ureakierron toiminta häiriintyy, mikä johtaa liiallisen proteiinien saannin yhteydessä veren ammoniakkitason nousuun. Liiallinen ammoniakki on myrkyllistä erityisesti aivoille.

Taudinkuva: Oireet alkavat tavallisesti kahden kuukauden ja neljän ikävuoden välillä. Oireita ovat muun muassa oksentelu, kehitysviive ja kasvuhäiriö.

Diagnoosi: Argininemia tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkean arginiinipitoisuuden perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä plasman arginiinipitoisuus ja virtsanäytteestä oroottihappopitoisuus, joka on yleensä koholla. Myös plasman ammoniakkipitoisuus voi olla koholla. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe ARG1-geenissä.

Hoito: Akuutissa tilanteessa tarvitaan proteiinirajoitusta ja ammoniakkipitoisuutta alentavaa natriumbentsoaattilääkitystä. Pitkäaikaishoito perustuu myös ravinnon proteiinirajoitukseen sekä veren ammoniakkipitoisuutta alentavien lääkkeiden käyttöön.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä.

Yleisyys: Karnitiinin kuljetushäiriö (CUD - Carnitine Uptake Defect) on harvinainen karnitiiniaineenvaihdunnan sairaus, jota sairastaa alle 1/100 000 vastasyntyneestä. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: CUD periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: CUD johtuu solukalvoilla olevan kuljettajakanavan toimintahäiriöstä, jonka vuoksi karnitiini ei siirry soluihin, ja sitä eritetään virtsan mukana pois elimistöstä. Potilaalle kehittyy karnitiinin puute, eikä hän sen vuoksi pysty käyttämään rasvoja energianlähteenään normaalilla tavalla. Käyttämättömia rasvahappoja ja niistä syntyviä haitallisia aineenvaihduntatuotteita kertyy elimistöön.

Taudinkuva: Potilas on yleensä vastasyntyneenä oireeton. Oireiden alkamisikä ja taudin vaikeusaste vaihtelee. Oireita voivat olla muun muassa liiallinen verensokerin lasku erityisesti pitkän ateriavälin tai akuutin sairauden aikana, maksan koon suureneminen, rytmihäiriöt ja lihasheikkous. Hoitamattomana tauti voi johtaa sydänlihasvaurioon, aivojen ja maksan vakaviin toiminnanhäiriöihin, koomaan ja äkilliseen kuolemaan. 

Diagnoosi: CUD tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren matalan vapaan karnitiinipitoisuuden perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä kokonais- ja vapaa karnitiinipitoisuus sekä asyylikarnitiinien pitoisuudet. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe SLC22A5-geenissä.

Vastasyntyneen poikkeavan seulontatuloksen syynä voi olla myös äidin karnitiinin puute. Tämän vuoksi myös äidin verinäytteestä on suositeltavaa määrittää kokonais- ja vapaa karnitiinipitoisuus.

Hoito: CUD-potilaan hoito perustuu karnitiinilisän käyttöön suun kautta otettavana liuoksena tai tabletteina sekä paaston välttämiseen ja runsaasti hiilihydraatteja sisältävään erityisruokavalioon.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä.

Yleisyys: CPT I on harvinainen karnitiiniaineenvaihdunnan sairaus, jota esiintyy alle 1/100 000 vastasyntyneestä. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: CPT I periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: CPT I johtuu solujen energiatehtaiden eli mitokondrioiden ulkokalvolla sijaitsevan karnitiinipalmityylitransfeerasi tyyppi I:n eli CPT I -entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi pitkäketjuiset rasvahapot eivät pääse solujen mitokondrioihin energiantuotantoa varten, eikä potilas sen vuoksi pysty käyttämään rasvoja energianlähteenään normaalilla tavalla.

Taudinkuva: CPT I alkaa useimmiten oireilla kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Tyypillisiä oireita ovat muun muassa paaston tai sairauden laukaisema liiallinen verensokein lasku eli hypoglykemia, maksan koon suureneminen, munuaisperäinen elimistön happamoituminen, sydänlihasoireet ja munuaisarvojen nousu.

Diagnoosi: CPT I tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren poikkeavan asyylikarnitiinilöydöksen perusteella. Vapaan karnitiinin pitoisuus on tavallisesti korkea ja pitkäketjuisten asyylikarnitiinien pitoisuudet voivat olla matalia. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä vapaan karnitiinin ja asyylikarnitiinien pitoisuudet sekä virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Virtsassa saattaa esiintyä dikarboksyylihappoja. Diagnoosi varmistetaan osoittamalla taudin aiheuttama geenivirhe CPT1A-geenissä.

Hoito: Akuutissa oireisessa tilanteessa tarvitaan riittävän energiansaannin turvaamista hiilihydraateilla sekä joskus jopa dialyysi- eli keinomunuaishoitoa.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä.

Yleisyys: CPT II on harvinainen karnitiiniaineenvaihdunnan sairaus, jota esiintyy alle 1/100 000 vastasyntyneestä. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: CPT II periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: CPT II johtuu solujen energiatehtaiden eli mitokondrioiden sisäkalvolla sijaitsevan karnitiinipalmityylitransferaasi tyyppi II:n ali CPT II -entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi solujen mitokondriot eivät pysty käyttämään pitkäketjuisia rasvahappoja energiantuotannossaan.

Taudinkuva: CPT II alkaa useimmiten oireilla lapsuus- tai nuoruusiässä. Tyypillisiä oireita ovat runsaan lihasrasituksen tai sairauden laukaisema lihaskipu ja lihasentsyymien voimakas kohoaminen sekä munuaisarvojen nousu ja akuutti munuaisten vajaatoiminta. Vaikeassa tautimuodossa oireet alkavat jo ensimmäisten elinpäivien aikana.

Diagnoosi: CPT II tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren poikkeavan asyylikarnitiinilöydöksen perusteella. Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttama geenivirhe CPT2-geenissä.

CPT II- ja CACT-puutoksia ei kyetä seulonnan tai diagnostisenkaan asyylikarnitiinilöydöksen perustella erottamaan toisistaan.

Hoito: Akuutissa oireisessa tilanteessa tarvitaan riittävän energian saannin turvaamista hiilihydraateilla sekä joskus jopa dialyysi- eli keinomunuaishoitoa. Pitkäaikaishoidossa käytetään karnitiinilisää. Hoidossa voidaan käyttää myös keskipitkäketjuisia rasvahappoja sisältävää MCT-öljyä ja bezafibraattilääkitystä.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä. Hyvin varhain vastasyntyneinä oireilevien potilaiden ennuste voi hoidosta huolimatta olla huono.

Yleisyys: CACT on harvinainen karnitiiniaineenvaihdunnan sairaus, jota esiintyy alle 1/100 000 vastasyntyneestä. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: CACT periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenin molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia taudin kantajia.

Syntymekanismi: CACT johtuu solujen energiatehtaiden eli mitokondrioiden sisäkalvolla sijaitsevan karnitiini-asyylikarnitiinitranslokaasin eli CACT-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi solujen mitokondriot eivät pysty käyttämään pitkäketjuisia rasvahappoja energiantuotannossaan.

Taudinkuva: Useimmat potilaat ovat alkaneet oireilla jo vastasyntyneisyyskaudella. Oireita voivat olla muun muassa verensokerin liiallinen lasku, veren ammoniakkitason nousu, rytmihäiriöt ja sydänlihasvaurio. Lieväoireisilla potilailla oireita esiintyy pitkän paaston tai infektiotaudin aikana.

Diagnoosi: CACT tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren poikkeavien asyylikarnitiinipitoisuuksien perusteella. Taudin diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Taudin diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe SLC25A20-geenissä.

CPT II- ja CACT-puutoksia ei kyetä seulonnan tai diagnostisenkaan asyylikarnitiinilöydöksen perustella erottamaan toisistaan.

Hoito: Akuutissa oireisessa tilanteessa tarvitaan riittävän energiansaannin turvaamista hiilihydraateilla ja nestehoitoa.

Ennuste: Vastasyntyneinä oireilevien potilaiden ennuste on varsin huono hoidosta huolimatta.

Yleisyys: Suomalaisessa väestössä MCAD-puutosta sairastaa noin 1/25 000 vastasyntyneestä. Suomessa syntyy keskimäärin kaksi MCAD-puutosta sairastavaa lasta vuodessa.

Periytyminen: MCAD-puutos periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: MCAD-puutos johtuu keskipitkäketjuisten rasvahappojen asyyli-CoA-dehydrogenaasin eli MCAD-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi solujen energiatehtaat eli mitokondriot eivät kykene käyttämään keskipitkäketjuisia rasvahappoja energiantuotannossaan. Tämä voi johtaa verensokerin liialliseen laskuun eli hypoglykemiaan erityisesti pitkän ateriavälin tai akuutin sairauden aikana. Pilkkoutumattomia rasvahappoja ja näistä syntyviä haitallisia yhdisteitä kertyy elimistöön.

Taudinkuva: MCAD-puutosta sairastava vastasyntynyt on oireeton. Oireita alkaa tavallisesti tulla ateriavälien pidentyessä. Potilaat ovat matalan verensokerin eli hypoglykemian riskissä erityisesti paaston tai akuutin infektiotaudin aikana. Diagnosoimaton ja hoitamaton tauti on merkittävä äkkikuolemien aiheuttaja ja voi johtaa myös mm. maksan vaurioitumiseen.

Diagnoosi: MCAD-puutos tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren korkeiden keskipitkäketjuisten asyylikarnitiinipitoisuuksien perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen ja asyyliglysiinien pitoisuudet. Virtsanäytteessä on tyypillisesti keskipitkäketjuisia dikarboksyylihappoja ja asyyliglysiinejä kuten heksanoyyliglysiiniä ja suberyyliglysiiniä.
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe ACADM-geenissä.

Hoito: MCAD-puutoksen hoito perustuu paaston välttämiseen ja runsaasti hiilihydraattia sisältävään erityisruokavalioon. Potilaat eivät siedä muutamia tunteja pidempää paastoa, vaan ovat riippuvaisia glukoosin eli sokerin jatkuvasta saannista. Sokerin jatkuva saanti on erityisen tärkeää, kun lapsi sairastuu esimerkiksi hengitystieinfektioon tai vatsatautiin. 

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä.

Yleisyys: Eurooppalaisessa väestössä LCHAD-puutosta sairastaa noin 1/75 000 vastasyntyneestä. Suomalaisessa väestössä tauti on yleisempi. Suomessa syntyy keskimäärin yksi LCHAD- tai TFP-puutosta sairastava lapsi vuodessa.

Periytyminen: LCHAD-puutos periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: LCHAD-puutos johtuu pitkäketjuisten rasvahappojen hydroksiasyyli-CoA-dehydrogenaasin eli LCHAD-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi solujen energiatehtaat eli mitokondriot eivät kykene käyttämään pitkäketjuisia rasvahappoja energiantuotannossaan. Tämä voi johtaa verensokerin liialliseen laskuun eli hypoglykemiaan erityisesti pitkän ateriavälin tai akuutin sairauden aikana. Käyttämättömiä rasvahappoja ja näistä syntyviä haitallisia yhdisteitä kertyy elimistöön, mikä voi johtaa elinvaurioihin.

Taudinkuva: LCHAD-puutosta sairastava vastasyntynyt on oireeton. Oireita alkaa tavallisesti tulla ateriavälien pidentyessä. Potilaat ovat suuressa matalan verensokerin eli hypoglykemian riskissä erityisesti paaston tai akuutin infektiotaudin aikana. Hypoglykemian lisäksi tautiin voi liittyä lihasjänteyden ongelmia, sydänlihasvaurio, maksavaurio sekä myöhemmin ilmenevä silmänpohjasairaus. Nämä johtuvat haitallisten aineenvaihduntatuotteiden kertymisestä elimistöön. 

Diagnoosi: LCHAD-puutos tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren koholla olevien pitkäketjuisten hydroksiasyylikarnitiinipitoisuuksien perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Virtsassa voi esiintyä dikarboksyyli- ja hydroksidikarboksyylihappoja.
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe HADHA-geenissä. 

LCHAD on yksi kolmesta mitokondriaalisen trifunktionaalisen proteiinin eli TFP:n entsyymistä. LCHAD-puutos voi esiintyä yksittäisenä entsyymipuutoksena tai osana koko TFP-entsyymikompleksin toimintahäiriötä, jolloin puhutaan TFP-puutoksesta. LCHAD- ja TFP-puutoksia ei voida erottaa toisistaan seulonnan tai diagnostisenkaan asyylikarnitiinilöydöksen perusteella. TFP-puutoksen aiheuttavat geenivirheet sijaitsevat HADHA- ja HADHB-geeneissä.  

Hoito: LCHAD-puutoksen hoito perustuu paaston välttämiseen ja runsasenergiseen, runsaasti hiilihydraattia sisältävään erityisruokavalioon sekä pitkäketjuisten rasvahappojen välttämiseen ruokavaliossa. Pitkäketjuisten rasvahappojen sijaan käytetään keskipitkäketjuisia rasvahappoja sisältävää MCT-öljyä. Potilaat eivät siedä muutamia tunteja pidempää paastoa, vaan ovat riippuvaisia glukoosin eli sokerin jatkuvasta saannista. Riittävän ja jatkuvan hiilihydraattien saannin turvaamiseksi voidaan tarvita nenämahaletku- tai gastrostoomaruokintaa. Vauvoilla käytetään erityisiä äidinmaidonkorvikkeita ja vanhemmilla lapsilla erityisravintovalmisteita.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä. 

Yleisyys: Eurooppalaisessa väestössä VLCAD-puutosta sairastaa noin 1/75 000 vastasyntyneestä. Suomalaisessa väestössä tauti on harvinaisempi. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: VLCAD-puutos periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: VLCAD-puutos johtuu erittäin pitkäketjuisten rasvahappojen asyyli-CoA-dehydrogenaasin eli VLCAD-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivian vuoksi solujen energiatehtaat eli mitokondriot eivät kykene käyttämään erittäin pitkäketjuisia rasvahappoja energiantuotannossaan. Tämä voi johtaa verensokerin liialliseen laskuun eli hypoglykemiaan erityisesti pitkän ateriavälin tai akuutin sairauden aikana. Käyttämättömiä rasvahappoja ja näistä syntyviä haitallisia yhdisteitä kertyy elimistöön, mikä voi johtaa elinvaurioihin.

Taudinkuva: VLCAD-puutosta sairastava vastasyntynyt on oireeton. Oireita alkaa tavallisesti tulla ateriavälien pidentyessä tai lapsen sairastuessa esimerkiksi akuuttiin infektiotautiin. Potilaat ovat suuressa matalan verensokerin eli hypoglykemian riskissä erityisesti paaston tai akuutin infektiotaudin aikana. Taudinkuva saattaa muistuttaa Reyen syndroomaa voimakkaasti kohonneiden maksa-arvojen ja asidoosin (eli elimistön happamoitumisen) vuoksi. Toinen tautimuoto tulee esille usein vasta myöhemmin lapsuusiässä. Sen oireita ovat hypoglykemia ja lihaskivut.

Diagnoosi: VLCAD-puutos tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren poikkeavien asyylikarnitiinipitoisuuksien perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Virtsassa saattaa esiintyä dikarboksyylihappoja. 
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe ACADVL-geenissä.

Hoito: VLCAD-potilaan hoito perustuu paaston välttämiseen ja runsaasti hiilihydraattia sisältävään erityisruokavalioon. Potilaan ruokavalioon kuuluu karnitiinilisä, ja energianlähteenä käytetään myös keskipitkäketjuisia rasvahappoja sisältävää MCT-öljyä. Riittävästä ja jatkuvasta sokereiden saannista on huolehdittava erityisesti akuuttien sairauksien yhteydessä, jolloin energiantarve usein lisääntyy.

Ennuste: Jos sairaus todetaan ennen oireiden kehittymistä, ennuste on hyvä.

Yleisyys: GAII eli MADD (Multiple acyl-CoA dehydrogenase deficiency) on erittäin harvinainen aineenvaihduntasairaus, jonka tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: GA II periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: GA II johtuu elektroninsiirtoflavoproteiinin eli ETF-entsyymin tai ETF-dehydrogenaasin eli ETFDH-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymivikojen vuoksi solujen energiatehtaat eli mitokondriot eivät pysty käyttämään eri mittaisia rasvahappoja energiantuotannossaan, ja lisäksi joidenkin aminohappojen aineenvaihdunta on häiriintynyt. Sairaus voi johtaa verensokerin liialliseen laskuun eli hypoglykemiaan erityisesti pitkän ateriavälin tai akuutin sairauden aikana. Haitallisia aineenvaihduntatuotteita kertyy elimistöön, mikä voi johtaa elinvaurioihin. 

Taudinkuva: Tunnetaan kolme erilaista tautimuotoa: vaikea vastasyntyneisyyskaudella oireileva muoto, johon liittyy synnynnäisiä epämuodostumia (mm. kasvoissa, aivoissa ja munuaisissa), vastasyntyneisyyskaudella oireileva muoto, johon ei liity synnynnäisiä epämuodostumia sekä myöhemmin oireileva lievempi muoto. Varhain vastasyntyneenä ilmenevän taudin oireita voivat olla mm. lihasjänteyden heikkous, maksan koon suureneminen, sydänlihasvaurio, elimistön happamoituminen ja jalkahikeä muistuttava haju eritteissä. Potilaat ovat suuressa matalan verensokerin eli hypoglykemian riskissä erityisesti paaston tai akuutin infektiotaudin aikana. Myöhemmin lapsuusiässä ilmenevään lievempään muotoon liittyy useimmiten lihasoireita ja hypoglykemiaa.

Diagnoosi: GA II tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veren poikkeavien asyylikarnitiinipitoisuuksien perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen ja asyyliglysiinien pitoisuudet. Virtsassa voi esiintyä mm. etyylimalonihappoa, isovaleerihappoa, glutaarihappoa, 2-hydroksiglutaarihappoa ja useita asyyliglysiinejä.
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe ETFDH-, ETFA- tai ETFB-geeneissä. 

Hoito: Taudin hoito perustuu paaston välttämiseen ja hiilihydraattipainotteiseen erityisruokavalioon, jossa rasvojen ja proteiinin saantia rajoitetaan. Osa potilaista hyötyy riboflaviini- eli B2-vitamiinihoidosta. Karnitiinilisästä voi myös olla hyötyä.

Ennuste: Sairauden haittoja voidaan ehkäistä tai vähentää, jos hoito aloitetaan ennen oireiden kehittymistä. Varhain vastasyntyneinä oireilevien potilaiden ennuste on usein huono. 

Yleisyys: Eurooppalaisessa väestössä GA I -tautia sairastaa noin 1/50 000 vastasyntyneestä. Suomalaisessa väestössä tauti on harvinaisempi. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: GA I periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: GA I johtuu glutaryyli-CoA-dehydrogenaasin eli GCDH-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymiä tarvitaan lysiini-, hydroksilysiini- ja tryptofaaniaminohappojen aineenvaihdunnassa. Entsyymivian vuoksi elimistöön kertyy aivoille haitallisia yhdisteitä. Kertyvät yhdisteet vaurioittavat erityisesti aivojen tyvitumakkeita, jotka osallistuvat ihmisen liikkeiden säätelyyn.

Taudinkuva: GA I -tautia sairastava vastasyntynyt on oireeton. Lapsen päänympärys voi kuitenkin olla tavanomaista suurempi. Lapsi kehittyy yleensä normaalisti ensimmäisten elinkuukausien ajan, kunnes esimerkiksi infektiotauti laukaisee äkillisen aineenvaihdunnan kriisin. Ilman hoitoa lapselle kehittyy vaikea happo-emästasapainon häiriö, kohtausoireita ja usein palautumattomia vaikeita liikehäiriöitä. Joidenkin potilaiden oireet kehittyvät vähitellen ja näkyvät liikunnallisen kehityksen viivästymisenä, lihasjänteyden heikkoutena ja erilaisina liikehäiriöinä. Hoitamattomana tauti voi johtaa pysyvään aivojen vaurioitumiseen ja varhaiseen kuolemaan.

Diagnoosi: GA I tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veritäplänäytteen korkean glutaryylikarnitiinin (C5-DC asyylikarnitiinin) perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Virtsan glutaarihapon ja 3-hydroksiglutaarihapon pitoisuudet ovat tyypillisesti koholla.
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe GCDH-geenissä.

Hoito: GA 1 -taudin hoitona on erityisruokavalio, jossa rajoitetaan lysiiniaminohapon saantia. Lisäksi voidaan käyttää karnitiinilisää. Akuuttien sairauksien yhteydessä aloitetaan aina tehokas nestehoito, karniitiinilisä sekä glukoosi-insuliinihoito. Hoidon tarkoituksena on estää aineenvaihdunnan kriisien kehittyminen.

Ennuste: Neurologisten vaurioiden syntyminen voidaan estää, jos hoito aloitetaan riittävän aikaisin, ja aineenvaihdunnan kriisit saadaan ehkäistyä.

Yleisyys: IVA-tautia sairastaa alle 1/100 000 vastasyntyneestä. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: IVA periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: IVA johtuu isovaleryyli-CoA-dehydrogenaasin eli IVD-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymiä tarvitaan ravinnon proteiineista saatavan aminohapon, leusiinin, aineenvaihdunnassa. Entsyymivian vuoksi elimistöön kertyy haitallisia aineenvaihduntatuotteita.

Taudinkuva: IVA-tautia sairastava vastasyntynyt on yleensä oireeton. Tauti voi ilmetä jo ensimmäisinä elinpäivinä tai -viikkoina rajuna oksenteluna, elimistön happamoitumisena (ketoasidoosina) ja yleisenä huonokuntoisuutena. Veren ammoniakkipitoisuus voi olla koholla, ja verisoluja voi olla poikkeavan vähän. IVA-tauti voi hoitamattomana edetä koomaan ja varhaiseen kuolemaan. Osalla potilaista tauti ilmenee vasta myöhemmin, jolloin ilmaantuu ajoittaisia oireita akuuttien sairauksien tai suurten proteiiniannosten yhteydessä. Oireiden aikana potilaan eritteissä saattaa olla epämiellyttävä haju.

Diagnoosi: IVA tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veritäplänäytteen korkean isovaleryylikarnitiinin (C5-asyylikarnitiinin) perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen ja asyyliglysiinien pitoisuudet. Virtsan 3-hydroksi-isovaleerihapon ja isovaleryyliglysiinin pitoisuudet ovat tyypillisesti koholla.
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttama geenivirhe IVD-geenissä.

Hoito: IVA-taudin hoitona on erityisruokavalio, jossa rajoitetaan proteiinin ja erityisesti leusiiniaminohapon saantia. Tämä toteutetaan vauvoilla erityisten äidinmaidonkorvikkeiden ja myöhemmin erityisravintovalmisteiden avulla. Aineenvaihdunnan kriisit estetään aloittamalla aina sairauksien yhteydessä tehokas nestehoito ja huolehtimalla runsaasta hiilihydraattien saannista.

Ennuste: Neurologisten vaurioiden syntyminen voidaan estää, jos hoito aloitetaan riittävän aikaisin.

Yleisyys: Eurooppalaisessa väestössä MMA-tautia sairastaa noin 1/50 000 vastasyntyneestä. Suomalaissa väestössä tauti on harvinaisempi. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: MMA voi johtua useista geenivirheistä, joista useimmat periytyvät autosomissa peittyvästi. Tuolloin sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: Tavallisimmin MMA johtuu metyylimaloni-CoA-mutaasin eli MCM-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymiä tarvitaan valiini-, isoleusiini-, metioniini- ja treoniiniaminohappojen aineenvaihdunnassa. Entsyymivian vuoksi elimistöön kertyy haitallisia aineenvaihduntatuotteita. Entsyymi tarvitsee B12-vitamiinia eli kobalamiinia toimiakseen, minkä vuoksi MMA voi johtua myös perinnöllisistä entsyymivioista B12-vitamiinin aineenvaihdunnassa. Myös B12-vitamiinin puutos äidin ruokavaliossa voi aiheuttaa samankaltaisen taudinkuvan.

Taudinkuva: MMA-tautia sairastava vastasyntynyt on yleensä oireeton. Vaikeimmissa tautimuodoissa elimistöön alkaa kertyä haitallisia yhdisteitä jo ensimmäisen elinviikon aikana. Lapsi alkaa usein oksennella ja hänellä voi olla hengitysvaikeuksia, lihasjänteyden heikkoutta ja uneliaisuutta. Ilman hoitoa potilaalle kehittyy vaikea happo-emäs-tasapainon häiriö, johon liittyy usein verensokerin lasku ja veren ammoniakkipitoisuuden nousu. Oireet voivat edetä koomaan ja varhaiseen kuolemaan. Taudin lievemmissä muodoissa oireet ilmaantuvat lievempinä ja myöhemmin. Hoitamattomana tauti johtaa pysyvään kehitysvammaan. Potilaat ovat infektioherkkiä, ja ajan myötä voi ilmaantua munuaisongelmia.

Diagnoosi: MMA tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veritäplänäytteen korkean propionyylikarnitiinin (C3-asyylikarnitiinin) perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet ja virtsanäytteestä orgaanisten happojen pitoisuudet. Virtsan metyylimalonihapon pitoisuus on tyypillisesti koholla.
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe tavallisimmin MUT-geenissä. Geenivirhe voi löytyä myös mm. MMAA, MMAB, MMACHC, MMADHC, LMBD1 tai MMEE geeneistä, jotka liittyvät kobalamiinin eli B12-vitamiinin aineenvaihduntaan.

Hoito: Osa potilaista hyötyy B12-vitamiinihoidosta. Karnitiinilisästä voi myös olla hyötyä. Lisäksi hoitoon kuuluu erityisruokavalio, jossa rajoitetaan proteiinin ja erityisesti valiini-, isoleusiini-, metioniini- ja treoniiniaminohappojen saantia. Tämä toteutetaan vauvoilla erityisten äidinmaidonkorvikkeiden ja myöhemmin erityisravintovalmisteiden avulla. Pitkää paastoamista vältetään.

Ennuste: Neurologisten vaurioiden syntyminen voidaan estää, jos hoito aloitetaan ensimmäisten elinvuorokausien aikana.

Yleisyys: Eurooppalaisessa väestössä propionihappovirtsaisuutta sairastaa noin 1/75 000 vastasyntyneestä. Suomalaisessa väestössä tauti on harvinaisempi. Tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta.

Periytyminen: Propionihappovirtsaisuus periytyy autosomissa peittyvästi. Sairas lapsi on perinyt viallisen geenikopion molemmilta vanhemmiltaan, jotka ovat yleensä oireettomia virheellisen tautigeenin kantajia.

Syntymekanismi: Propionihappovirtsaisuus johtuu propionyyli-CoA-karboksylaasin eli PCC-entsyymin toimintahäiriöstä. Entsyymiä tarvitaan leusiini-, isoleusiini-, metioniini- ja treoniiniaminohappojen sekä joidenkin rasvahappojen aineenvaihdunnassa. Entsyymivian vuoksi elimistöön kertyy haitallisia aineenvaihduntatuotteita.

Taudinkuva: Propionihappovirtsaisuutta sairastava vastasyntynyt on yleensä oireeton. Tauti ilmenee useimmiten jo ensimmäisinä elinpäivinä rajuna oksenteluna, kuivumisena, elimistön happamoitumisena (ketoasioosina) ja yleisenä huonokuntoisuutena. Veren ammoniakkipitoisuus voi olla koholla. Paasto, akuutti sairaus ja runsas proteiinin saanti voivat myös jatkossa aiheuttaa aineenvaihdunnan kriisin, joka voi edetä koomaan ja varhaiseen kuolemaan. Hoitamattomana tauti johtaa pysyvään kehitysvammaan.

Diagnoosi: Propionihappovirtsaisuus tunnistetaan vastasyntyneiden seulonnassa veritäplänäytteen korkean propionyylikarnitiinin (C3-asyylikarnitiinin) perusteella.

• Diagnoosi varmistetaan määrittämällä laskimoverinäytteestä asyylikarnitiinien pitoisuudet sekä virtsanäytteestä orgaanisten happojen ja asyyliglysiinien pitoisuudet. Virtsan 3-hydroksipropionihapon, metyylisitraatin, propionyyliglysiinin ja tiglyyliglysiinin pitoisuudet ovat tyypillisesti koholla.
• Diagnoosi varmistetaan myös osoittamalla taudin aiheuttava geenivirhe PCCA- tai PCCB-geeneissä.

Hoito: Taudin hoitona on erityisruokavalio, jossa rajoitetaan proteiinin saantia. Tämä toteutetaan vauvoilla erityisten äidinmaidonkorvikkeiden ja myöhemmin erityisravintovalmisteiden avulla. Suuret B12-vitamiini- ja biotiiniannokset auttavat osaa potilaista, koska ne parantavat viallisen entsyymin toimintaa. Karnitiinilisästä on myös hyötyä. Aineenvaihdunnan kriisit estetään aloittamalla aina akuuttien sairauksien yhteydessä tehokas nestehoito ja huolehtimalla runsaasta hiilihydraattien saannista.

Ennuste: Varhain aloitetulla huolellisella hoidolla neurologisten vaurioiden kehittymistä voidaan estää tai ainakin vähentää.