Infektioiden hoito

Puutiaisen piston välityksellä leviävän borrelia-bakteerin aiheuttama infektio on useimmiten hitaasti kehittyvä ja hoitamattomana kroonisluonteinen. Varhaisvaiheen ihoinfektiot todetaan ja hoidetaan avoterveydenhuollossa. Levinnyttä infektiota epäiltäessä potilas lähetetään usein sairaalaan jatkotutkimuksiin ja hoitoharkintaan.

Levinneessä borrelioosissa oireisto voi olla ihon lisäksi hermoston alueella, nivelissä tai joskus harvoin sydämessä tai silmässä. Tavallisin oirekuvista on neuroborrelioosi, jonka varmaan diagnoosiin tarvitaan selkäydinnestenäyte.

Borrelioosiepäilyssä potilaan tutkiminen erilaisin laboratoriokokein ja kuvantamistutkimuksin voi olla aikaa vievää, ennen kuin diagnoosi voidaan varmistaa. Yleensä sairaus ei vaadi vuodeosastohoitoa.

HIV-potilaan viruslääkehoidon aloitus ja toteutus suunnitellaan yksilöllisesti. Tavallisimmin hoito aloitetaan polikliinisillä käynneillä.

Hoitovaihtoehtoja on nykyään paljon. Jos HIV-infektio todetaan vasta AIDS-vaiheessa, on potilaan puolustuskyky merkittävästi heikentynyt, ja potilaalla voi olla samanaikaisesti erilaisia lisäinfektioita. Nämä vaativat diagnosointivaiheessa runsaasti tutkimuksia, ja hoidossa voidaan joutua käyttämään useampia erilaisia antimikrobilääkityksiä.

HIV:n ja siihen liittyvien infektioiden hoito on potilaalle ilmaista.

HIV on muuttunut, asenteet eivät, päivitä HIV-tietosi

• Hiv on nykyään krooninen sairaus ja usein potilas voi säännöllisen lääkityksen avulla elää normaalia oireetonta elämää. Tärkeää on hivin varhainen diagnoosi ja lääkehoidon aloittaminen ajoissa. Ennaltaehkäisevää työtä Suomessa eteenpäin ajavat terveydenhuollon lisäksi potilasjärjestö Positiiviset ry  Hiv-säätiön ylläpitämä Hivpoint.fi ja SPR:n Seksuaaliterveystyö.
• Hiv-positiivisuus ei ole este lasten saamiselle.
• Hiv ei tartu, jos hiv-positiivinen seksikumppani on säännöllisellä hiv-lääkityksellä tai jos itse otat ennaltaehkäisevää lääkitystä (pre-exposure prophylaxis, PrEP). Prep-lääkitys suojaa vain hiv-tartunnalta, ei muilta seksitaudeilta. Prepin ohella kondomi on jatkossakin tärkeä osa niin hiv-tartuntojen kuin muidenkin seksitautien ehkäisyä.

Infektion ja kuumeen sekä tulehdusarvojen nousun syyn selvittämiseksi joudutaan monesti tekemään useita kuvantamis- ja laboratoriotutkimuksia. Tutkimukset suunnitellaan yksilöllisesti potilaan oireista ja taudinkuvasta riippuen. Tarvittaessa pyydämme myös muiden erikoisalojen lääkärien arviota – esimerkiksi reumataudit saattavat ilmetä samankaltaisin oirein kuin infektiot.

Hankalissa tapauksissa tutkimuksia ja hoitoa voidaan joutua jatkamaan osastolla pitkään. Infektion tai infektioepäilyn hoito aloitetaan usein suonensisäisellä antibiootilla. Hoito joudutaan lähes aina aloittamaan niin, että tarkka aiheuttaja ei ole vielä tiedossa. Antimikrobihoitoa muutetaan tarvittaessa kuvantamis- tai mikrobiologisista tutkimuksista saatujen tulosten perusteella tai hoitovasteen perusteella.

Kaikkiin virustauteihin ei ole vielä tehokasta lääkehoitoa, ja usein niiden hoito onkin oireenmukaista.

Ruusu tai selluliitti ovat tavallisimmat iho- ja pehmytkudosinfektiot, joihin yleensä liittyy korkea kuume ja infektoituneen ihoalueen kipu ja punoitus.

Ruusun ja selluliitin hoito aloitetaan usein suonensisäisellä tai lihakseen pistettävällä antibiootilla. Osastohoidon pituus ruusupotilaalla on tavallisimmin noin viikon pituinen, ja antibioottihoitoa jatketaan tablettimuotoisena noin 2–3 viikon ajan.

Keskushermostoinfektiot ovat harvinaisia, mutta monesti vakavia tai henkeä uhkaavia infektioita. Keskushermostoinfektioita voivat aiheuttaa joko virukset, sienet tai bakteerit.

Osalla keskushermostoinfektioon sairastuneista puolustuskyky on heikentynyt eri syistä, mutta perustervekin henkilö voi sairastua vakavaan keskushermostoinfektioon.

Keskushermostoinfektioiden diagnostiikassa tarvitaan yleensä selkäydinnesteen tutkimuksia ja keskushermoston alueen kuvantamistutkimuksia.

Kuumeiset virtsatieinfektiot ovat munuaistasolle levinneitä tai verenmyrkytyksen aiheuttaneita infektioita.

Virtsatieinfektio vaatii sairaalahoitoa, jos siihen liittyy

• korkeaa kuumetta
• voimakasta heikotusta
• virtsantulon vaikeutta
• nestehukkaa
• verenpaineenlaskua tai
• potilaalla on jokin muu perussairaus, joka vaikeuttaa tulehduksen hoitoa.

Kuumeisen virtsatieinfektion hoito aloitetaan usein sairaalassa suonensisäisellä antibiootilla. Useimmissa tapauksissa voidaan siirtyä muutaman päivän kuluttua suun kautta otettavaan antibioottiin ja kotihoitoon. Ongelmallisissa ja vaikeissa tapauksissa joudutaan tekemään myös kuvantamistutkimuksia ja hoitoajat saattavat olla pidempiä.

Tulehduksellisiin reuma- ja sidekudossairauksiin liittyy elimistön puolustusreaktioiden liiallinen aktivoituminen omia kudoksia kohtaan. Sairaudet ovat monimuotoisia, tavallisin ilmenemismuoto on eriasteiset niveltulehdukset.

Reumasairaudet ovat yleinen sairausryhmä. Suurin osa potilaista hoidetaan perusterveydenhuollossa. Yleislääkäri voi konsultoida erikoissairaanhoidon reumatologia reumasairauden epäilyn tai aktivoitumisen takia.

Tyksin reumatologia on ollut keskeinen ja johtava toimija nykyisen nivelreuman hoitostrategian kehittämisessä (FIN-RaCO) ja osallistuu reumanhoidon seurantatutkimuksiin edelleenkin. Tutkimusprojekteja on meneillään muun muassa PET-keskuksen, Kuvantamiskeskuksen sekä perustutkijoiden kanssa reumasairauksien mekanismien ymmärryksen lisäämiseksi ja kliinisten sovellusten kehittämiseksi.

Sepsiksellä tarkoitetaan bakteerin (tai sienen) aiheuttamaa vakavaa yleisinfektiota, jossa mikrobit ovat päässeet verenkiertoon ja levinneet sen mukana eri elimiin. Varmoja eli veriviljelyillä varmistettuja sepsiksiä todetaan Suomessa 12 000 vuosittain.

Verenmyrkytystä hoidetaan suonensisäisellä antibioottihoidolla. Aiheuttavan bakteerin ominaisuuksien ja toisaalta infektion laajuuden mukaan hoidon kesto vaihtelee 1–10 viikkoon. Vuodeosastohoito kestää 2–4 viikkoa.

Kuvantamistutkimuksilla pyritään löytämään tulehduspesäkkeitä. Pesäkkeiden löytyessä voidaan joissakin tapauksissa joutua harkitsemaan myös kirurgista hoitoa.

Valtaosalla aikuisista ripulipotilaista, jotka on otettu sairaalahoitoon, todetaan suolistossa Clostridioides difficile -bakteeri. Kyseistä ripulia kutsutaan antibioottiripuliksi. Joskus taudin voi saada myös sellainen henkilö, jolla ei ole ollut edeltävästi antibioottihoitoja.

C. difficile-infektion taudinkuva vaihtelee lievästä ripulista vakavaan, tehohoitoa vaativaan tautiin. Sairaalassa tapahtuvia tartuntoja pyritään estämään hyvällä käsihygienialla ja sairastuneen potilaan eristämisellä yhden hengen huoneeseen.

Suolistoinfektioita aiheuttavat myös muun muassa salmonellat ja kampylobakteerit, erityisesti matkailijoilla. Ripulitautien diagnostiikka perustuu ulosteesta tehtäviin mikrobiologisiin tutkimuksiin.

Merkittävimmät matkailijan infektiot (turistiripulin lisäksi) ovat hyttysenpistojen välityksellä leviävät trooppiset infektiot malaria ja dengue-kuume, sekä pilkkukuumeet, lavantauti ja legionella-keuhkokuume.

A-hepatiitin riski ulkomailla on myös merkittävä, mutta useimmat kaukomatkailijat ovat siltä suojautuneet rokotuksella.

Matkailija altistuu nykyään usein tietyissä kaukomatkakohteissa, tavallisesti ruoan välityksellä, erittäin vastustuskykyisille bakteereille. Tämä saattaa hankaloittaa hoitovalintaa. Malariaepäilyissä potilas joudutaan monesti ottamaan sairaalan vuodeosastolle taudinkuvan kehittymisen seuraamiseksi ja malarianäytteiden keräämiseksi. Hoito aloitetaan vasta, jos näytteissä on positiivinen löydös.

Monien muiden matkailijoilta otettujen infektionäytteiden vastaukset valmistuvat vasta yli viikon kuluttua näytteen ottamisesta. Sen vuoksi potilasta joudutaan usein hoitamaan aluksi taudinkuvan perusteella.